Hikikoneita, yökortteeria ja täytemustekyniä – laitospalvelu kehittyy

Sähköverkon rakentaminen Järvi-Suomeen on ollut vuosikymmenten mittainen ponnistus, jossa hiki, kekseliäisyys ja sitkeä arki kulkivat käsi kädessä. Suur-Savon Sähkön 80-vuotisjuhlavuoden jutussa kurkistetaan aikaan, jolloin pylväät nousivat lihasvoimin, työmaille kuljettiin polkupyörillä ja arkea rytmittivät yökortteerit sekä käsin pidetty kirjanpito – mutta samalla luotiin pohja nykypäivän tehokkaille verkkopalveluille.

---

---

Pylvään pystytystä

Yhtiön toiminnan alkuaikoina saattoi saman pylvään kimpussa hääriä seitsemän kahdeksankin miestä. Työ opetti kuitenkin tekijäänsä, ja pian jopa 12 – 16 metriä pitkä suurjännitepylväs saatiin pystyyn erilaisia apukeinoja käyttäen kolmen neljän miehen voimin. Pylväännostoporukka eteni maaperästä riippuen kymmenestä pylväästä jopa kahteenkymmeneenneljäänkin pylvääseen päivässä. Mikäli maaperä oli hiekkaista, se tiesi suurempaa pylväsmäärää päivää kohti.

Pylväsmontulla oli pituutta metri ja leveyttä puolisen metriä. Syvimmillään monttu saattoi olla yli kaksi metriä maanpinnasta. Työt tehtiin urakalla ja työtahti oli myös sen mukaista. Kun pylväs oli saatu pystytetyksi, mentiin seuraavalle pylväälle juoksujalkaa. Tässä leikissä nuorempien miesten oli vaikea pysyä mukana ja yleensä, vaikka nuorempiakin miehiä tuli töihin, nämä eivät olleet kauan mukana, vaan hakeutuivatkin viikon parin päästä toisiin hommiin. Pylväät nostettiin hangoilla ylös, koska koneita ei ollut vielä tuolloin mukana. Viimeisinä vuosina oli mahdollisuus saada koneita avuksi, mutta porukka ei halunnut tätä, koska siitä perittiin prosentti palkasta.

Pylväsporukoiden apuvälineiksi tulivat vähitellen pitkä rautakanki, kuoppakauha, nostojalat ja ”hikikoneeksi” kutsuttu kelauslaite. Nimitys johtui siitä, että laitteen käyttäjät eivät tarvinneet villapaitaa kovallakaan pakkasella. Pylväsvintturin eli ”rosenttikoneen” avulla pylväs saatiin pystyyn kahden miehen voimin. Unimog nostureineen ja keulavinsseineen tuntui jo taivaanlahjalta, joskaan kaikki eivät pitäneet siitä, että kone nappasi parhaat urakat.

Palaute oli aluksi nolo. Unimogin käyttö vetotyössä kiellettiin kokonaan vetopyörästön kulumisriskin takia. Hieman myöhemmin ”Mokin” keulaulosottoon saatiin kuitenkin kelauslaitteet, ja näin Pertunmaan porukan keksimä idea jalostui lopulta käytännön sovellutukseksi. Sittemmin maastoautosta lisälaitteineen kehittyi asennusryhmien todellinen monitoimityökone. Talven kuljetustehtäviä helpotti 1960-luvun puolivälistä lähtien moottorikelkka.

Monien apukeinojen ja -välineiden kehittäminen lähti liikkeelle käytännön kokemusten pohjalta. Mikkelin piirin työnjohtaja Reino Kämppi kertoi vuonna 1978 tiedotuslehdessä pylväänpystytysvinssin synnystä: ”Kun Kokkosenlahden linjaa pylvästettiin talvella 1951, oli pakkasta pahimmoillaan 30 astetta, eikä suoraan metsästä otettuja puita tahdottu saada pystyyn viidenkään miehen voimin. Niinpä työ jätettiin pariksi päiväksi silleen. Kävin hitsailemassa Mikkelissä romuna ostetuista tarvikkeista ratasvälitteisen pylväänpystytysvinssin. Se oli kai laatuaan ensimmäinen ainakin yhtiömme käytössä, mutta hommaa se helpotti niin paljon, että puut sai ylös kolmenkin miehen voimin. Muutaman vuoden kuluttua aivan vastaavaa laitetta oli saatavana jo tehdasvalmisteisenakin.” Merkittävä panos työmenetelmien kehittämisessä oli myös maakunnallisten sähkölaitosten varsin pian sotien jälkeen virinneellä yhteistyöllä. Kokemusten vaihto oli hedelmällistä kaikkien osapuolten kannalta.

Työmatkoja ja yökortteereja

Oma lisänsä työpäivien rasittavuudelle ja pituudelle oli sillä, että vielä 1960-luvulle asti työmaille kuljettiin paljolti omalla ajalla ja omilla kulkuvälineillä. Yhtiön piiriesimiehenä pitkän päivätyön tehnyt Johannes Klemetti muisteli vuonna 1977 kolmen vuosikymmenen takaisia liikenneoloja: ”Kun piirimiehet saivat Turun Pyöräkellarista vanhoja armeijan polkupyöriä 1948, taitettiin niillä taivalta kymmeniä kilometrejä päivässä. Ja talvella kuljettiin suksilla tai jalan, kun linja-auto meni vain harvakseltaan ja silloinkin aurattuja pääteitä. Päivittäinen 10 – 15 kilometrin kävely ei ollut alkuaikoina mitään ihmeellistä.” Kangasniemeläisen sähköasentaja Vilho Suurosen mukaan 1950-luvun alussa taitettiin polkupyörällä 30 – 40 kilometrinkin päivämatkoja.

Vähitellen polkupyörä sai tehdä tilaa moottoripyörälle ja mopedille. Eino Konttinen kertoo kokemuksiaan vuodelta 1954: ” Työnjako oli yleensä sellainen, että minä ajoin ja työkaverilla oli olkapäällä tarvikeniput. Ajaessa ei juuri palellut, sitä kai joutui jännittämään ja kampeamaan sen verran. Kotiin tultua oli kuitenkin vilu monta tuntia.” Piirien käyttöön hankitut autot palvelivat pitkään pääasiassa tarvikekuljetuksia. Kulkuneuvojen puutteen ja kehnojen julkisten liikenneyhteyksien vuoksi työmatkoilla oltiin takavuosina yleensä pidempään, viikkokin kerrallaan. Kortteeripaikat etsittiin ja saatiin työkohteen lähellä olevista taloista. Joskus jouduttiin syrjäisemmillä seuduilla kuitenkin turvautumaan hyvinkin alkeellisiin majoitusoloihin, kuten Jaalassa vuonna 1961 runkojohdon rakentamisen parissa työskennellyt sähköasentaja Antti Summanen muistelee: ”Keksimme metsäpellolta heinäladon ja päätimme ottaa sen yöpymispaikaksemme. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään itikoiden vuoksi ja lopulta eristimme ladon nurkkaan jonkinlaisen katoksen hyttyssuojaksi. Yhden viikon yövyimme siellä.”

Kirjanpitäjät paineessa

Varastokirjanpitäjä Marjatta Ylönen muisteli työnsä muuttumista: ”Hoidin alussa piirien varastokortistoa. Kun jokaisessa piirissä oli lisäksi omat kortistot, jotka piti inventaariossa saada täsmäämään, haettiin väliin virheitä montakin päivää melkoisella paineella. Piiriesimiehet eivät tykänneet tästä puuhasta yhtään, he kun olivat tottuneet hoitamaan käytännön asioita. Kova kiire ja virheetön työ tahtovat olla vieläkin vaikeasti yhteen sovitettavissa, mutta kirjanpitoasioissa tämä tasapainoilu on pakollista.

Eikä uskoisi sitäkään, miten tärkeä työväline hyvä kynä on. Töitä tehtiin monia vuosia mustepullolinjalla, vain kirjanpitäjällä oli täytemustekynä. Viimein ostin itse samanlaisen, kun sitä ei vielä saatu talon puolesta työvälineeksi.”

Otteita Harri Turusen kirjoittamasta historiateoksesta: Elämisen laatua energiasta